Eliaksen vapaaehtoiskokemus Unkarissa

Vaikka vapaaehtoistyöskentely ja ulkomailla asuminen ovat kuuluneet tulevaisuuden suunnitelmiini suunnilleen koko sen ajan kun olen ollut pystynyt ajattelemaan itsenäisesti, tuli hyväksymiseni ESC-projektiin hieman yllätyksenä kun se viimein tapahtui. Parin viikon varoitusajan jälkeen olin kuitenkin pakannut tavarani, irtisanonut vuokrasopimukseni ja aloittanut matkani kohti Koillis-Unkarin helmeä, Nyiregyhazaa, missä tulisin viettämään elämäni seuraavat kaksitoista kuukautta. Tämä oli jossain määrin hyppy tuntemattomaan, sillä en tietänyt Budapestin ulkopuolisesta Unkarista juuri mitään. Mutta mikäpä sen parempi tapa kokea uutta?

Ensimmäiset viisi kuukautta projektistani juoksin lähinnä erilaisissa kouluissa opettamassa paikalliselle nuorisolle englantia. Työ oli haastavaa, mutta samalla todella mielenkiintoista. Pääsin muun muassa opettamaan yläastetason historiaa useaan otteeseen, mikä sai minut ajattelemaan niin tuttuja tapahtumia (kuten toista maailmansotaa) täysin uudelta kantilta. Miten selittää Ranskan vallankumouksen merkitys oppilaille, jotka eivät ole kuulleet siitä mitään etukäteen, eivätkä välttämättä edes haluaisikaan? Oppitunneista pitikin tehdä mahdollisimman yksinkertaisia, mutta samalla viihdyttäviä. Ja kun tähän päälle lisää sen, että opetin ainoastaan englanniksi eikä unkarilaisten kielitaito ole aina kovinkaan sujuvaa, oli jokainen päivä aina vähintäänkin kiinnostava.

Mutta alkuvaikeuksien jälkeen aloin kehittyä kohti jo varsin hyväksi opettajaksi ja aloin nauttia työstä toden teolla. Monet oppilaat vaikuttivat kiinnostuneilta opetuksestani ja uskalsin jopa kokeilla uusia tekniikoita tuntien monipuolistamiseen. Piirtäminen ja alkuperäislähteiden lukeminen olivat yllättävän suuria menestyksiä. Mutta tämä loppui tietenkin koronakriisiin, enkä maaliskuun jälkeen enää päässyt tapaamaan oppilaitani. Tästä on seurannut paljon jossittelua. Mitä tuosta positiivisesta kehityksestä olisi seurannut? En kuitenkaan ole turhan surumielinen. Tämä vaihe projektista oli nimittäin niin kiinnostavaa, että haluan tehdä samanlaista työtä myös vastaisuudessa.

Koronan ajaksi päätin jäädä Unkariin ja seurata mitä tapahtuu. Projektini meni tauolle noin kahdeksi kuukaudeksi, minkä aikana koetin lähinnä välttää mökkihöperöitymistä. Käytin aikaani omiin henkilöjohtaisiin projekteihini, muun muassa videoiden tekemiseen ja kirjoittamiseen, eikä aika niin tuntunutkaan täysin hukatulta. Mielelläni olisin jatkanut työskentelyä ja nähnyt ihmisiä, mutta olihan minulla katto pään päällä ja ruokaa kaapissa. Olisi se voinut pahemminkin mennä.

Kun toimisto viimein kesäkuussa aukesi, olivat työtehtävämme muuttuneet radikaalisti. Koulunkäynti muuttui erilaisten tapahtumien suunnittelemiseen ja eri järjestöjen auttamiseen. Korona heitti tosin tässäkin kapulansa rattaisiimme. Vaikka yhteiskunta oli avautunut ja tapahtumia sai järjestää, oli kovin vaikea saada ketään tulemaan paikan päälle. Yrityksiimme kuului muun muassa kulttuurikerhot, jossa kerroimme maistamme ja katsoimme elokuvan (itse näytin Kaurismäen Toivon tuolla puolen), lukutuokio, jossa kokoonnuimme lukemaan ja keskustelemaan kirjoista sekä elokuvakilpailu, jossa olisimme näyttäneet ja palkinneet sitä varta vasten tehtyjä elokuvia. Mikään näistä ei kuitenkaan saavuttanut suurta suosiota. Itse asiassa
kukaan järjestön ulkopuolinen ei eksynyt tapahtumiimme. Osin syytän itseäni ja huonoa mainontataitojani, osin koronaa ja unkarilaisten haluttomuutta puhua englantia. Virheistä kuitenkin oppii ja haluaisinkin kokeilla samanlaista toimintaa myös Suomessa. Eihän se voi olla vaikeampaa kuin maassa, jonka kieltä en osaa lähes lainkaan.

Loppuvuosi ei tästä huolimatta ollut turhauttavaa. Tulin nimittäin jostain syystä paljon läheisemmäksi vapaaehtoistovereitteni kanssa. Ehkä se oli ajan kiireettömämpi poljento, mutta ystävystyin toden teolla muiden kanssa vasta kun projektista oli jäljellä enää muutama kuukausi. Parempi se kai on myöhään kuin ei milloinkaan, sillä lopun häämöttäessä aloimme viettämään yhä enemmän aikaa yhdessä. Vaikka taustamme olivat hyvin erilaiset, olen varsin varma, että tulemme pysymään yhteyksissä vielä vuosia. Se on hieno tunne, jota ei voi rahalla ostaa.

Mutta kohtasin minä myös vaikeuksia. Ennen projektin alkua pidin itseäni varsin sopeutumiskykyisenä sekä paineita sietävänä luonteena. Alkuvuosi kuitenkin osoitti, että tähän on vielä paljon matkaa. Uudet maisemat, täysin uusi kulttuuri sekä aikaa ja vaivaa vaativat työtehtävät saivat minut valvomaan monia öitä stressatessani seuraavan päivän tapahtumia. Erityisesti sosiaalinen elämäni koki kovia. Yksinäisyys ja taitamattomuuden tunne olivat pitkään seuranani, mutta onneksi hälvenivät ajan kuluessa. Kun sain enemmän kokemusta ja Nyiregyhaza alkoi tuntumaan enemmän kodilta, alkoivat myös huoleni hälvenemään. Olin ennen Suomesta lähtöäni luvannut, etten luovuttaisi vaikka mikä tulisi. Tämä päätös kesti kaiken stressin, koronan sekä kesän tylsyyden. Olen tästä jopa hieman ylpeä.

Näin jälkikäteen muistelen aikaani Unkarissa lähes yksinomaan positiivisin miettein. Toki kohtasin vaikeuksia, mutta olen todella iloinen, että jaksoin aivan loppuun asti. Projektissa kokemani kokemukset olivat niin monipuolisia ja mielenkiintoisia, etten olisi niitä hyvin luultavasti päässyt missään muualla kokemaan. Alun vaikeuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, opin monia uusia taitoja, kehitin itsetuntoani sekä sain elinikäisiä ystäviä ympäri Eurooppaa. Kaikki meni paremmin kuin alunperin uskalsin edes toivoa!

Elias

Voit lukea lisää Eliaksen kokemuksesta myös hänen blogistaan.