Helmi Islanti

Olin toisen vuoden ympäristötieteiden opiskelija Helsingin yliopistossa, kun aloin kaivata taukoa tavallisesta elämästäni. Olin jo pidemmän aikaa miettinyt, että haluaisin lähteä ulkomaille vähän pidemmäksi aikaa, joten aloin etsiä sopivaa ESC-vapaaehtoistyöpaikkaa. Ensimmäinen vaihtoehtoni ei todellakaan ollut talvinen Islanti, sillä en pidä kylmästä enkä pimeästä, ja ajattelin haluavani oppia puhumaan jotain laajalti puhuttua kieltä, kuten saksaa tai espanjaa (ja Islannin väkiluku on siis noin puolet Helsingistä). Luettuani tämän vapaaehtoisjakson kuvauksen kiinnostuin kuitenkin, ja päätin repäistä ja lähteä vuoden alussa Islantiin.

Työskentelin paikalliselle Worldwide Friends- nimiselle järjestölle, joka järjestää erilaisia etenkin ympäristö- ja kulttuuriaiheisia 10-14 päivän projekteja, joihin tulee yleensä noin 5-12 vapaaehtoista ympäri maailmaa. Toimin näissä projekteissa ohjaajana, eli käytännössä olin linkkinä vapaaehtoisten ja järjestön välillä, hoidin käytännön asioita kuten ruokaostosten tekoa ja ekskursioiden järjestämistä, ja ohjeistin kunkin projektin töiden teossa.

Projekteja järjestetään ympäri Islantia, joten pääsin tutustumaan niin Reykjavíkiin kuin pienempiin paikkakuntiin esimerkiksi itärannikolla. Eräällä paikkakunnalla teimme töitä kasvihuoneilla, joissa mm. istutimme vihanneksia, keräsimme satoa ja kitkimme rikkaruohoja mullasta. Reykjavíkissa taas järjestettiin journalismileirejä, joilla kirjoitimme artikkeleita, teimme tutkimustyötä ja haastattelimme ihmisiä WF:n nettilehteä varten. Jotkut projektit sisälsivät taas ainoastaan lupiinien leikkaamista ulkona, säällä kuin säällä – tätä tehtiin, koska tämä kasvi on haitallisena vieraslajina vallannut suuria alueita ympäri Islantia ja vie kotoperäisiltä lajeilta tilaa. 

Järjestöni tarjosi asumisen ja ruoat, ja sen lisäksi sain EU:n komission tuen ansiosta kuukausittain 180 euroa taskurahaa. Islanti on Suomeakin kalliimpi maa, joten tämä tuli todella tarpeeseen. Islantilainen kulttuuri poikkesi yllätyksekseni huomattavasti suomalaisesta. Kuulin kerran jonkun kuvailevan maata nimellä “the Italy of the North”, mikä (kaikella kunnioituksella Italiaa kohtaan) antaa kuvan siitä lievästä sekasorron tilasta, joka vallitsi arkielämääni koko seitsemän kuukauden ajan. Paikallisilla on hyvin vahva, monen mielestä pohjoismaille epätyypillinen mañana-mentaliteetti, jossa asiat jätetään viime tinkaan, kaikki on usein todella huonosti organisoitu ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle kun kukaan ei tiedä mitä tapahtuu. Tämä oli alussa todella stressaavaa, parin kuukauden jälkeen vähän vähemmän.       

Kerran olin rentoutumassa uimahallissa (johon meillä oli ilmainen pääsy) kavereideni kanssa, kun eräs WF:n työntekijä tupsahti paikalle ja kertoi, että meidän tulee pakata kamppeemme koska lähdemme kohta ajamaan toiselle puolelle saarta. Meidän piti siis puolen tunnin varoitusajalla valmistautua paikkakunnan vaihtoon ja 10 tunnin ajomatkaan. Tämä oli yksi ensimmäisistä asioista mitä kerroinkin aina uusille, juuri saapuneille ohjaajille: viime hetken muutokset ovat sääntö, ei poikkeus - olkaa joustavia ja yrittäkää ottaa rennosti.

Olin Islannissa keskitalvesta loppukesään, ja sain kokea maan parhaat puolet molempina vuodenaikoina. Talvella näin ensimmäistä kertaa elämässäni revontulia, ja kevään saapuessa lumen alta paljastui Islannin henkeäsalpaavan kaunis luonto. Leiriohjaajana pääsin ilmaiseksi mukaan normaalisti maksullisille ekskursioille, joilla sain nähdä upeita vesiputouksia, laavakenttiä, tulivuoria, geysireitä ja kuumia lähteitä.

Parasta tässä kokemuksessa oli kuitenkin ihmiset, jotka tapasin. Ilman vertaistukea tämän järjestön kaoottisuutta ei olisi jaksanutkaan. 

Kasvoin näiden kuukausien aikana todella paljon ihmisenä, ja palasin kotiin mukanani suuri määrä opittuja asioita, uusia ystäviä ja lämpimiä muistoja.