Vapaahtoisena Ugandassa - Henrietta

Kohta paistaa taas aurinko. Suoraan, porottavana. Nostaa hien pintaan, kuivattaa liejusta pölyä. Autot alkavat kulkea. Ihmiset tulevat esiin. Tyhjyys muuttuu kuhinaksi. Liikennne on taas valloillaan ja katu on vain uskallettava ylittää. Äidit myyvät tuoreita hedelmiä lastensa kanssa katutorilla. 

Maailma on niin erilainen täällä, että kaikki, mikä olisi ennen ollut pelottavaa tai epämiellyttävää, on täällä vain osa elämää. Ylitän kadun keskellä valtavaa ruuhkaa vailla suojateitä, eikä se kauhistuta. Täällä se on helppoa. Vilkutan kädellä tietä antavalle. Vastaan How are you huutoihin samalla tavalla. 

Olen muzungu: valkoinen, joukosta erottuva - eksotisoitu ja epämiellyttävästi himottu tai rikkaaksi, tyhmäksi ja uusavuttomaksi leimattu. Onneksi on myös monia, jotka ovat ystävällisiä ja jotka eivät välitä. Jokaisen valkoisen olisi koettava tämä, jotta ymmärtäisivät, miltä tuntuu olla erilainen. 

Saksalaisilta nuorilta saan vertaistukea. Ikäeroa on 6-10 vuotta, mutta olemme samassa tilassa. Voin myös olla roolimallina ja kertoa, ettei elämää tarvitse suorittaa urapolkuna. He ovat täällä ja tietävät sen. Rohkeampia kuin minä heidän iässään ja ihailen heitä. He ovat niin tiedostaviakin! Kukaan ei halua olla valkoinen pelastaja.

Ilta saapuu yhtä yllättäen kuin sade. Pimenee minuuteissa kerralla. Hiiret rapistelevat nurkissa. Liskot seinillä. Pesen pyykkini ulkona vadissa. Nukun hyttysverkkoni alla. Kuin prinsessaverhojen.

Kun herään aamulla, sade rummuttaa kattoa. Koskaan ei hiljaista. Ja aika - se on täällä niin erilaista!"

Olin Ugandassa vapaaehtoistöissä Allianssin nuorisovaihdon kautta 2,5kk. Paikallinen järjestö Uganda Pioneers Association oli siellä tukenani ja asuin myös heidän tarjoamassaan vapaaehtoisten majoituksessa. Työskentelin paikassa nimeltä Centre for Special Abilities, joka oli autistisille, kehitysvammaisille ja dysleksisille lapsille koulutusta, elämäntaitoja ja terapiaa tarjoava keskus, jossa suurin osa lapsista myös asui. Itse tein siellä niin erityisavustajan, -opettajan tehtäviä kuin hoidollisiakin hommia ja yksityisopetushommaa, joka mielestäni muistutti toimintaterapeutin hommia. Nautin hommistani ja työpaikka oli todella mukava.

Lähtökohtaisesti suosittelen olemaan pidemmän aikaa kuin minä olin. Oma aikani tuntui loppuvan kesken! Silti minustakin tuntuu siltä, että kokemus teki jollain tavalla pysyvän muutoksen elämääni. Olen melkoisen tiedostava ihminen ja työskennellyt eriarvoisuuskysymysten parissa, mutta silti oli valtavan avartava kokemus elää yhteiskunnassa, jossa taloudellinen eriarvoisuus on valtavaa ja ihmisoikeudet eivät monin paikoin toteudu. Itse toki tarkastelin ugandalaista elämää tästä näkökulmasta juuri omista kiinnostuksenkohteistani johtuen.

On siis hyvä muistaa, mitä myös Allianssin nuorisovaihdon lähtijän sivuilla muistutetaan: kyse ei ole pelastustehtävästä. Ennen kaikkea me menemme sinne oppimaan elämästä ja maailmasta, samoin kuin kohdemaan ihmiset voivat saada meistä kavereita ja ehkä oppia jotakin meiltä ja meidän kulttuuristamme. Vapaaehtoinen ei voi ottaa koko maailmaa harteilleen ja toimii vain omien kykyjensä ja ammattitaitonsa mukaan.

Itse mietin paljon omia valmiuksiani niin ammatillisesti kuin mielenterveydenkin näkökulmasta ennen lähtöä. Näen olevan tärkeää, että miettii minne on todella menossa ja mikä on oma motivaatio lähtöön. Kuitenkin riippuu yksilöstä, kuka tarvitsee minkäkin verran valmistautumista: itse varauduin ehkä liiankin hyvin. Silti samaan aikaan tahdon sanoa, että mikään valmistautuminen ei voi täysin valmistaa siihen, mitä on edessä. Lopulta kokemus on aina ihan omanlaisensa todellisuus.

Oli kuitenkin hauskaa huomata, kuinka nopeasti aivan toisenlaisen todellisuuden omaksui normaaliarjekseen. Koko elämän erilaisuus ohjasi ottamaan niin hyvät kuin kurjatkin asiat arkisena osana, jotka kuuluvat sinne. En voi väittää, etten olisi kokenut ristiriitoja ja pohtinut sekä oivaltanut kaikenlaista lähes päivittäin, mutta suurimmat ristiriidat iskivät vasta palattuani Suomeen. Oma todellisuuteni ja kokemus elämästäni oli muuttunut, ja taakseni oli jäänyt ihmisiä, joilla ei luultavasti koskaan olisi mahdollisuutta sellaiseen elämään kuin minulla.

En osaa sanoin kuvailla, mikä kaikki tuntui minulle merkitykselliseltä. Elin aika tavallista arkea työskennellen ihanien lasten kanssa, ihmisiin tutustuen ja ruokaa laittaen. Hedelmät olivat Ugandassa uskomattoman hyviä, vuorokauden rytmi hämmentävä 12h päivineen, ja aikataulut töissä tuntuivat välillä menevän aivan miten sattuu. Yritin parhaani mukaan omaksua kaiken ja olla tarpeellinen. Jos elää kokoajan pelossa ja varovaisuudessa ei saa elämästä mitää irti, mutta riskitekijät kuten pimeällä liikkumisen vaarallisuus on syytä ottaa tosissaan.

Vinkkinä ehkä voin töiden kannalta sanoa, että kannattaa olla itse aktiivinen ja avulias, mutta ei päällepäsmäröidä. Älä tee arvojasi vastaan, mutta kunnioita paikallisten tapaa toimia. Kysy rohkeasti apua, kun sitä tarvitset ja ole avoin monenlaisille keskusteluille. Omista rajoista kuitenkin kannattaa myös pitää kiinni ja kysyä järjestöltä tukea, jos jokin askarruttaa.

Lisää ajatuksistani ja kokemuksistani voi lukea osoitteesta valkoinenfeministiugandassa.wordpress.com

Ikävöin Ugandaan päivittäin ja silti olen onnellinen saadessani elää Suomessa. Olen edelleen aktiivisesti tekemisissä siellä saamieni tuttavuuksien kanssa, ja on mukavaa, kun linkki sinne on pysynyt. 

- Henrietta